Ikuisuuden kirjoitukset

Juri Savvatejev

 

Ote: ”Katsaus tutkimusperinteeseen”

Kokonainen artikkeli julkaistu Karjalan kalliotaiteen löytämisen 150-vuotisjuhlan kunniaksi

Sever-aikakauslehti, helmikuu 1999

 

Alunperin Äänisjärven ja sittemmin Vienanmeren kalliopiirrosten tutkimusperinteessä on selkeästi nähtävissä neljä vaihetta, joissa korostuu kullekin ominaisia rajapyykkejä, kohokohtia, tapahtumia ja nimiä.

Tutkimuksen ensimmäinen ja pisin vaihe kesti vuodesta 1848 vuoteen 1926, eli aina A.M.Linevskin löysi – tosin aivan sattumalta – Uiku-joen alajuoksuilta läheltä Vygostrov-kylää Besovy Sledki (Pirun jäljet) –nimellä tunnetun kalliopiirrosryhmittymän. Tuolloin pääasiallisena tiedon lähteenä olivat Tarton yliopiston geologian professori K.I.Grewingkin ja Petroskoin seminaarin opettajan P.G.Shwedtin piirokset ja raportit kalliopiirroskentistä. Niitä käytti hyväkseen, mm. G.Spasski (1857) vertaillessaan Siperian kalliopiirroksia Aunuksen eli – sen ajan nimitystavan mukaan – ”suurvenäläisiin” uurroksiin. Myös P.Semenov viittaa niihin omassa ”Geografo-statistitsheskom slovare Rossijskoj imperii” -kirjassaan (suom.”Venäjän imperiumin maantieleellis-statistinen hakukirja (nide I, 1862). Tutkija J.R.Aspelin teoksessaan Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta I-V (1877) käytti niin ikään K.I.Grenwingkin aikaisemmin ottamia jäljennöksiä. .

Tosiaan Äänisjärven kalliotaide-esiintymät vasta myöhemmin pääsivät yleisön tietoisuuteen ja sitä kautta nousivat erikoistutkimuksen kohteeksi. Merkillistä on, mutta kesällä 1887 Äänisjärven itärannikolla Puutosin kaupungin ympäristössä vieraillut etnografi N.Haruzin ei tule niistä maininneeksi. Nimittäin, hän oli keräämässä muinaisiin riitteihin ja uskomuksiin, mm. lintu-uskomuksiin, liittyvää aineistoa. Muinaistaiteen näkyvänä motiivina olevat linnut olivat jääneet huomiottaan. Samalla N.Haruzin esitti huolensa, että Puutosin ympäristö oli kaikista Aunuksen kuvernementin alueista saanut vähiten tutkijoiden kiinnostusta osakseen.

Vielä vuotta aikaisemmin Puutosin kihlakunnassa oli vieraillut AA.Shahmatov, tuleva akateemikko ja yksi kuuluisimmista filologeista ja venäläisen kulttuurin tuntijoista, muttei hänkään ollut nähtävästi saanut kuulla mitään näistä merkkipaikoista. Äänisjärven kalliopiirrokset eivät herättäneet kovin suurta mielenkiintoa jopa venäläisessä etnografissa Je.V.Barsovissa (1836-1917), joka muuten tunnetaan suullisen kansanperinteen sekä muinaisten kirjallisten muistomerkkien keräilijäjä ja tutkijana sekä kolminiteisen ”Pritshitanija Severnogo kraja” (suom.Pohjolan perukoiden itkuvirsiä) laatijana. Todistettua kuitenkin on, että hän vieraili kolmesti Besov Nos –kylässä, eikä voinut olla tietämättä ympäristössä sijaitsevan kuvankauniin kalliopinnan kalliopiirroksista. Artikkelissaan ”On Olonetskin drevnostjah” (suom.Aunuksen muinaisjäämistöstä”, 1878) Je.V.Barsov tyytyy aikaisemmin julkaistun P.G.Shwedtin artikelin lyhyeen referointiin.

Tuo kaikki vain todistaakseen jälleen sen, että ns. ”Aunuksen kallioleikkaukset” eivät aikoinaan olleet  saaneet laajempaa tunnettuutta, eikä niiden valtava tieteellis-tutkimuksellinen arvo ollut silloin suinkaan kaikille päivänselvää. Mutta eivät ne kuitenkaan unohtuneet. V.1880 Ladoga-nimisellä aluksella Äänisjärven itärannikolle toteutetulla hydrologisella tutkimusmatkallaan Aunuksen kuvernööri G.G.Grigorjev otti ensimmäisiä valokuvia alueen kalliopiirroksista. Siitä lähtien niitä aletaan yhä useammin mainita ulkomaisissa tieteellisissä tutkimuksissa, näin tekee mm. A.W.Bregger (1884-1951) Norjan arktisille muinaisjäännöksille omistetussa monografiassaan. Siinä hän esittää Grenwingkin aiemman jäljennöksen piirroksesta. Ruotsalainen arkeologi G.Hallström (1880-1949) koetti kahteen otteeseen suorittaa, sanojensa mukaan, ”laajemman kenttätutkimusmatkan” Äänisen kalliotaide-esiintymille. Näin, hän kävi kaksi kertaa Besov Nosilla: v.1910 ja v.1914 sillä kertaa  jo kolmestaan englantilaisen M.C.Burgittin ja Tukholmasta matkalle mukaan tulleen B.Schnitterin kanssa. Jälkimmäinen matka jouduttiin keskeyttämään ennen suunniteltua loppuaan – tällä kertaa puhjenneen maailmansodan takia. Siitä huolimatta he olivat ehtineet jäljentää 7 kalliopiirrosesiintymää 25 alaryhmineen, joukossa 412 kuviota. Tutkijat saivat otettua hienoja valokuvia. Silloin G.Hallsrtömin aineistosta saatettiin julkaista vain murto-osa – vaikkei  aivan heti – ensin  M.C.Burgittin kirjassa ja myöhemmin itse G.Hallströmin toimittamina.

Kalliopiirrosten tutkimuksen toinen vaihe käynnistyi maantieteen ylioppilaan A.M.Linevskin ”löydettyä” ensimmäisen kalliopiirrosesiintymän Vienan meren rannoilta, jonka nimeksi hän antoi Piessan jäljet (Pirun jäljet) erotuksena paikallisten käyttämään kovempaan Tshertovi sledki, eli ”Pirun jäljet”, viitaten venäjänkieliseen Besov nos –niemen nimeen. Tämä johti välittömästi kiinnostuksen uudelleen heräämiseen  Äänisjärven kalliopiirroksia kohtaan – niinpä kesällä v.1926 sinne saapui ”virkansa puolesta” Leningradin Eremitaasista F.M.Morozov, joka totesi niiden kunnon olevan ”huonohkoa”, alkoi ”hätääntyneenä” ottaa yhteyttä ”erilaisiin tahoihin”. Muttei tullut kuulluksi. ”Kalliopiirrokset jäivät vailla tutkijaansa ja rahoitusta”, näin totesi nimekäs venäläinen arkeologi A.A.Spitsin (1858-1931), lisäten: ”Ketään ei vieläkään ole saanut innostettua tuo pirstaleinen, heikko ja hankalasti tulkittavissa oleva aineisto”. Kuitenkin hänestä A.M.Linevskin löytö oli erittäin tervetullut, se ”elvytti kiinnostuksen merkittävästi” Karjalan kalliopiirrostaidetta kohtaan. Tapahtunutta seurannut Linevskin ensimmäinen perinpohjainen tieteellinen artikkeli, tutkija A.A.Spitsinin mielestä, ”…avasi uuden ja jännittävän sivun itäisen Euroopan muinaistutkimuksessa”. Mainittakoon, että A.M.Linevsin tutkimustyö sai taakseen myös venäläisen arkeologian jättihahmon V.A.Gorodtsovin. He nimittäin tapasivat myöhemmin henkilökohtaisesti Moskovassa.

Samoina aikoina Karjalan kalliopiirroksien sekä niiden ympäsitössä sijaitsevien muinaisten asuinpaikkojen tutkimukseen liittyi moskovalainen arkeologi A.J.Brjusov (1885-1966), joka julkaisi kirjan ”Istorija drevnej Karelii” (suom.Muinaisen Karjalan historia, 1940). Hyviä tuloksia tuotti edelleen A.M.Linevskin tutkimustyö, hän saattoi painokuntoon peräti kaksi monografiaa ”Petroglify Karelii” (suom.Karjalan kalliopiirrokset, 1939) sekä ”Otsherki po istorii drevnej Karelii” (suom. Havaintoja Muinais-Karjalan historiasta, 1940), joissa hän tarjosi omintakeisen tulkintatavan. Hän onnistui myös tuomaan kalliopiirrokset kaunokirjallisuuteen novellillaan ”Listy kamennoj knigi” (suom.Kivikirjan sivuja), josta otettiin myöhemmin useita painoksia.

Oma erityinen paikkansa on tutkija V.I.Ravdonikasin tieteellisellä työllä. Hän tuli hyvin huolestuneeksi Äänisjärven kalliopiirrosten kohtalosta Syvärillä käynistetyn  vesivoimalaitosten rakentamisurakan vuoksi, joten v.1934 jarjesti retkikunnan paikan päälle. Todettuaan perusteellisemman tutkimuksen kiireellisyyden, hän jo seuraavana vuonna ryhtyi kirjaamaan ja dokumentoimaan ensin Äänisjärven ja v.1936 Vienanmeren kalliopiirroksia. Siellä hän onnistuikin löytämään uusia kuvioryhmiä. Aivan sensaatiomaiseksi tuli uuden ison ja harvinaisen näyttävän piirroskentän löytyminen vain 1,5 km Besovi Sledki –nimisestä kalliopiirroskeskittymästä samaiselta Uikujoelta, mutta toiselta saarelta. Hän jäljensi piirrokset hyvin nopeasti ja julkaisi korkealuokkaiset hienosti painetut peitepiirrokset kaksiosaisessa teoksessa joka varustettiin ranskankielisellä saatetekstillä. Tämä julkaisu saavutti ulkomaiset lukijat ja saattoi Karjalan kalliopiirrokset tieteellisen tutkimuksen piiriin. Myöhemmin V.I.Ravdonikas kävi vilkasta polemiikkia A.M.Linevskin kanssa kalliopiirrosten syntyhistoriasta, joka jatkui monivuotisena tieteellisenä keskusteluna.

Museot ovat niin ikään olleet huolissaan piirrosten kunnosta. V.1928 irtolaatta Peri Nosin piirrosalueelta kuljetettiin Petroskoihin Karjalan kotiseutumuseon turvaan ja sittemmin V.1935 iso ja vallan runsaskuvioinen kivipaasi samalta niemeltä siirrettiin Eremitaasin museoon yhdessä pienempien sirpaleiden kanssa. Nämä uudet museoesineet rikastuttivat museoiden näyttelyjä, mutta köyhdyttivät Äänisen kalliopiirroskokonaisuudet. Tämä ns. pelastustapa ja itse menetelmä irrottaa näytteet rantakalliosta eivät ole olleet mitenkään perusteltuja. Huomattavasti tärkeämpää olisi ollut ottaa käyttöön tehokkaat piirrosten säilytyskeinot paikan päällä. Niinpä Karjalan ministerineuvoston päätöksestä Besov nosin ja Peri nosin niemille perustettiin valtiollinen kalliopiirrossuojelualue. Se on vuoroin kuulunut Karjalan kotiseutumuseon tai Karjalan kulttuuri-instituurin alaisuuteen, muttei valitettavasti koskaan alkanut toimia. Kuitenkin jonkinasteista käytännöntyötä ehdittiin suorittaa: määriteltiin alueen rajat, järjestettiin vartioionti.

Johtuen puhjenneesta sodasta ja sodanjälkeisistä vaikeuksista kiinnostus Karjalan kalliopiirroksia kohtaan uupui joksikin aikaa, mutta jo 1950-luvulla alueella on tutkimassa leningradilainen etnografi ja V.I.Ravdonikasin oppilas K.D.Laushkin, joka lähti laajentamaan opettajansa ajatuksia ja esitti kalliopiirrosryhmittymien ja kuvioiden yksityiskohtaisempia tulkintoja, pohjautuen Kalevalan juoneen ja aiheisiin. Hänen tieteeliset työnsä kaiketi mielenkiintoisia tulkintojensa puolesta osoittivatkin, että aineiston tarkempi ja alkuperäisiin ähteisiin perustuva arviointi, muiden tieteenalojen aikaansaannoksien korrekti käyttö ja totuudenperäisyyden kriteerien kehittäminen olisi jatkossakin ollut tarpeen.

Tämä johti siihen, että todettiin syvällisemmän ja järjestelmällisen kenttätyön arvo. Myöhemmin sen käynnistämistä joudutti vesivoimalaitosten kaavaltu ja käynnistetty rakentaminen Uikujoen suualuelle muinaisten kalliopiirosesiintymien ja muinaisten asuinpaikkojen ympäristöön. Pelastuskaivaukset jatkoivat aikaisempia arkeologisia tutkimuksia sekä hävityksen tai veden alle joutumisen uhassa olevien muistomerkkien dokumentointia. Samalla yritettiin suorittaa suojelutoimenpiteitä. Vielä v.1947 A.J.Brjusovin löytämän kivikautisella asuinpaikalla, johon Uikujoen vesivoimalan rakentajat olivat kajonneet, säilyneen muinaisen kulttuurikerrostuman alta onnistuttiin paljastamaan runsaslukuinen Uuden Zalavrugan – erotuksena Ravdonikasin löytämästä ns. Vanhasta Zalavrugasta – kalliopiirroskeskittymä. Se käsittää yhteensä 24 erillistä kuvaryhmää, jotka sijaitsevat noin hehtaarin kokoisella alueella. Kuvioita on yli 1000, osa niistä ovat aivan loistavassa kunnossa ja omistettuja meripyynnille ja metästykselle.

Myöhemmin 1970-80-luvuilla tämäntapaista kokonaisvaltaista toimintaa suoritettiin muualla, mm. kuvioiden paikantamista ja dokumentointia, muinaisten asutusten kaivauksia, luonnon ja ympäristön kehityksen tarkastelua jatkettiin myös Äänisjärven itärannikolla. Alueelta löydettiin uusia kalliopiirroksia ja niiden ryhmiä niin ennestään tunnetuista kuvakentistä, kuin läheisiltä saarilta jopa Vodla-joen suulta. Huomattiin, että kuvakentät sijaitsevat 20 km matkalla. Tuolloin  piirrosalueelta kirjattiin 23 piirrosryhmää, joista laskettiin yhteensä 1000 kuviota. Lähistöstä tavattiin reilut 30 muistaista asutusta eri aikakausilta. Osa niistä ovat kalliopiirroksia vanhempia – mesoliittisia, osa ajoittuu lähelle niitä ja osa asuinpaikkoja syntyi sen jälkeen, kun kalliopiirroskentät olivat poistuneet käytöstä. Silloin ensimmäistä kertaa onnistuttiin todentamaan luonnonympäristön kehitystä viimeisten 10 tuhennen vuoden ajalta.

Kolmas vaihe, jota leimaa monivuotinen, systemaattinen ja kokonaisvaltainen tutkimustyö, ei valitettavasti päättynyt arvonsa mukaisesti. Vain murto-osa kerätystä laadultaan erittäin rikkaasta ja monipuolista aineistoa on saatettu julkaisukuntoon, sekin liittyen Vienanmeren alueen kalliotaiteeseen ja asutuksiin. Painosta ovat tulleet E.I.Devjatovan paleografiset tutkimukset Karjalan ja Arkangelin alueen luonnon astettaisesta muuttumisesta. Tosin kaikki Äänisjärven kalliopiirrosten tutkimukseen ja dokumentointiin sekä läheisyydessä tavatuilla muinaisilla asuinpaikoilla suoritettuihin kaivaustöihin liittyvä aineisto pysyy edelleen julkaisemattomana.

1980-90-lukujen vaihde merkitsee neljännen vaihteen alkamista, joka jatkuu edelleen. Sitä on leimannut ulkomaisten tutkijoiden aktiivinen osallistuminen tutkimukseen, samalla Moskovan ja Pietarin asiantuntijoiden kiinostus piirroksia kohtaan on pysynyt vanhastaan korkealla. Pääsy Karjalan kalliopiirroksille oli pitkään ulkomaalaisilta kiellettynä, poikkeus tehtiin v.1968 ranskalaiselle professorille Nougielle, silloinkin hän pääsi todistamaan Äänisjärven kalliopiirroskenttiä. Tämän aikakauden yksi merkittävimpiä toimijoita on ollut kalliopiirrosten tunnettu harrastaja Väinö Poikalainen ja hänen johtamansa Viron muinaistaideseura. Vielä neuvostoaikoina hän käynnisti monivuotisen ja systemaattisen kenttätutkimuksen tarkoituksenaan inventoida kaikki löydetyt kuviot, mikä on johtanut uusien kuvien löytämiseen ennestään tutuilta kuvakentiltä. Virolaisen retkikunnan merkittävimmäksi saavutukseksi nousi uuden piirrosalueen löytäminen Kontshkovnavolokilta Vodla-joen suulta, josta laskettiin silloin 194 piirrosta. Kuvioiden peitekopioita on ollut esillä kotimaassa ja ulkomailla lukuisissa näyttelyissä, mikä on edesauttanut sekä asiantuntijoiden että tavallisten muinaiskulttuurin ystävien mielenkiinnon kasvua. Ulkomaiset matkustajat niin ikään ovat päässeet käymään alueella.

Kauden yhtenä merkkipaaluna mainttakoon Vodla-joen kalliopiirroksia esittävä teos (1998) sekä iso joukko tieteellisiä artikkeleita ulkomaisissa julkaisuissa. On järjestetty Karjalan kalliotaiteelle omistettuja seminaareja ja tieteellisiä konferensseja. Moni haluaisi nähdä nämä muinaiset piirroskohteet paikan päällä. Kalliopiirrosten näkeminen luonnossa ja niiden nykykunnon toteaminen on saanut kävijät kokemaan niihin liittyvän ongelmavyyhdin– muinaisen kalliotaiteen säilyttäminen, tutkiminen ja järkiperäinen hyödyntäminen – ajankohtaisuuden. Nämä ovat tiiviisti kytkettyjä toisiinsa ja vaativat hyvin nopeita ja  tavoitteellisia käytännön toimenpiteitä.